Love hurts

Rakastakaa toisianne. Klisee, mutta totta. 
Isompi klisee on, että puhukaa toisillenne, mutta se on vielä enemmän totta. 

Et voi tietää mitä toinen ajattelee, jollei hän puhu. Vastaavasti toinen ei voi tietää tunteistasi ellet itse puhu. 
Joskus kun kysyt, toinen ei siltikään kerro. Kun kerrot itse, toinen ei kuuntelekaan. 
Kun kysyt, toinen ottaa sen uteluna ja suuttuu tai sulkeutuu syvemmälle kuoreen. Kun puhut omista tunteistasi, toinen ottaa sen itsekkyytenä, ajattelee, että onko vain sillä väliä mitä toinen tuntee ja ajattelee?
Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko tähän kliseistä vastausta?

En keksi muutakuin, et pitää aina keskustella. 

Ei ole turhaa puhua tunteistaan ajatuksella. ei ikinä. 

Asiat ei selvii sillä, et niistä vaikenee, vaan sillä että niistä avautuu, 

puhuu ja jonkun kanssa keskustelee. 

Mut mä en pysty enää puhuu. En uskalla. Ei vaan tuu sanat ulos vaikka yritän. Ja tiedän, että mussa on nyt jokin tosi pahasti vialla. Ai kerro jotain uutta vai? No tää on uutta. 
Harva ihminen varmaan sanoo musta, että olen sanaton, tai en omaa mielipidettä tai ettei mulla ole koskaan mitään sanottavaa. 

 Äläkä pliis kysy mikä mulla on, mä vaan olen niin helvetin onneton, 

ponneton, yksinäinen heikko liitos, mikä vika sielussani on, 

kerro sinä, oi kiitos.

Enkä kirjoita tätä siksi, et sä huolestuisit, yritän vaan auttaa itteäni et taas

avautuisin, 

niistä asioista jotka mua painaa, tuntuu että nää tekee musta

ennenaikasesti vainaan.

<3 HiDi

VMP

Vittu mitä paskaa oikeesti. Niin vitun paskaa.
Eikö mun pitäis luottaa rakkaimpiin? Jep. Pitäiskö niitten sitten olla aina ilmoittamatta mulle mitä tekee? Tai siis suoraan sanoen, ensin jättää kertomatta kun kysyy. Pitäisi vaan kaveri nähä kolmen aikaan. Noh. Kello seitsemän kysyn että mentäiskö kotiin? Sitte kuulen että onkin siirrytty puistoileemaan ja sitte menossa johonkin keikalle! Näkemään kaveria ketä ei ole nähnyt, mutta kenen luona juuri kävi yksi päivä. Ketä siis esiintyy keikalla ja ketä voi nähdä vasta sitten sen jälkeen. Ja sitten sanotaan, että ei mee kyllä yömyöhään. Joo tässä vaiheessa jo tuntui helvetin oudolta. Sitten ei vastata puhelimeen, eikä viesteihin melkeen kolmeen tuntiin. Kerran vaan koitin tosin soittaa.

Sitte tulee hiukan ennen kymmentä (illalla) viesti, että keikka loppu just ja että nyt hänen pitää sitä kaveria nähdä. Siis tässä vaiheessa mä vaan mietin, että eikö sinne olisi voinut mennä vasta myöhemmin? Eikö olisi mulle voinut kertoa kun lähtee, että joo, kaverilla loppuu keikka sit kympiltä, että sen jälkeen vasta nään sitä. Että tosiaan se viiminen bussi tulee tänne 22.50. että varmaan olis siinä vaiheessa sitte jo tajunnut ettei yhtälö toimi. Herää kysymys, oliko koko juttu siis ennalta suunniteltu? Eikä vaan haluttu kertoa mulle. Kun on jotenkin niin helvetin siistiä pelata jotain peliä AVOVAIMONSA kanssa ja jättää kertomatta asioita ja antaa sitten toisen olla turhaan huolissaan ja turhaan odotella kotiin. Joo voin kertoa, että musta tää ei ole yhtään kivaa, vaan vitun vittumaista. 

Ja viestissä vielä kävi ilmi, että rahaa ei ole! Mihin on ne mahtaneet mennä? Puistobisseenkö taas? Jos bussi kotiin maksaa 4,10e niin luulis tajuavan, että sen verran on säästävä sitte. Tai ainakin sitte kun on kaikki tuhlannut niin viimeistään siinä vaiheessa soittaa mulle ja ilmoittaa. Mut ei, mitään ilmoittamisia ei ole ollut. 

Mut nii, eli homma on nyt niin että mulle vaan ilmoitettiin viestillä, että ei sitte varmaan tulla kotiin yötä. Ja kun koitan soittaa ei vastata, ei vastata viesteihin. Että oikeastiko mun pitäisi tässä vaan olla huoleti, niinku toi tossa viestissä kehotti? Olemaan huoleti!
Kun toinen selkeesti jättää kertomatta, että lähden nyt ja tulen huomenna! On vitun vittumaista saada tietää se kympin aikaan illalla, että toinen ei tulekaan kotiin. Ja ettei olla vastattu  puhelimeen moneen tuntiin.

Kellään muulla mitään epäilyksiä? Mulla ainakin helvetisti. 

Ei se tarkoita, että toinen olis tehnyt jotain pahaa, mutta ainakin se saa sen oman toiminnan näyttää helvetin vakavasti siltä. Enkä tajua miksi kukaan, kuka ei tee toiselle pahaa, käyttäytyisi tahalleen niin, että toiselle tulee sellanen olo. En vaan tajua. Mä ymmärrän että teinit leikkii ja teinit pelleillee ja teinit säätää, mutta meidän pitäisi olla aikuisia. Ei kenenkään tunteilla pitäisi leikkiä. Miksi siis oletetaan, että mun tunteilla voi leikkiä? Enkö mä ansaitse totuutta? Ja MIKSEN? Mäkin kerron mihin menen, kun sä sitä kysyt, kerron millon tulen, kun sitä kysyt. Miksi siis  luulet, että sinulla on oikeus käyttäytyä eri tavoin? Luuletko, että sinun arvosi ihmisenä on suurempi kuin minun ja siksi voit polkea mua jalkoihisi? Miksi käyttäydyt kuin en olisi minkään arvoinen?

Joten voitko vittu ystävällisesti kertoa, että mitä helvetin peliä pelaat? Jos halusit että musta tuntuu pahalta niin onnistuit! Voisit sitte vielä kertoa että miksi teit niin?

Ainiin, mun pitää printata tää ulos jos halun että tää tulee sen luetuksi kenelle olen kirjoittanut. Kun siis häntä ei kiinnosta miltä musta tuntuu eikä lue tätä blogia. Koskaan. Kertaakaan.
Hei, jos mun avomies kirjoittaisi tällasta blogia missä kertoo tunteistaan, kyllä mä sitä lukisin!

Vai onko mussa jotain pahasti vialla, enkä vaan tajua? No en kyllä usko, juur vietin tänään 2,5h psykalla ja sain oikein positiivista palautetta ajatuksistani ja käyttäytymisestäni.
Jep, kyllä se sinä olet kuka käyttäytyy väärin mua kohtaan. Tai sitte sä hyväksyt sen, että mäkin käyttäydyn samalla tavalla sua kohtaan. En vaan tajua, että  miksi mä olisin välinpitämätön, kylmä, valehtelisin, jättäisin vastaamatta - ihmiselle ketä rakastan. Kerro sinä.


HiDi

Valehtelisin jos väittäisin...

En ole koskaan väittänyt, että muiden elämä olisi helpompaa kuin mun, tai että mun olisi vaikeampaa kuin muiden. Enhän mä tiedä muiden elämistä oikeasti mitään. Vain sen mitä ne kertoo. Mä tiedän oikeasti vain sen miten vaikeaa mun oma elämä on. Miten vaikeaa mun on sietää itseäni päivästä toiseen, jaksaa herätä taas uuteen aamuun.
Mä tiedän, että se on  helvetin vaikeaa ja sä et tiedä siitä yhtään mitään.

Ja se kun mä sanon noin, ei tarkoita että pitäisin sitä sun elämää helpompana, mä sanoin noin, koska se on ainoa jonka oikeasti tiedän. Myöskään kukaan ei voi tulla sanomaan mulle, että mun elämä on  helppoa, tai että mä katon maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mun ruusunpunaiset lasit on riisuttu väkisin mun kasvoilta jo kun olin todella pieni, vain lapsi. Siitä asti olen tajunnut ihmisten pettävän toisiaan, käyttävän väkivaltaa, juovan liikaa alkoholia tai käyttävän huumeita/huumaavia lääkkeitä. Tai mikä pahinta, sekoittaa kahta viimeistä. Mä olen sen kaiken nähnyt jo todella pienenä, varmaan olen ollut alle 10-vuotias.

Joten mä en syytä itseäni siitä, että olen realisti. Mä ihmettelen ihmisiä, keillä on edelleen ne ruusunpunaiset lasit ja sitte ne kehottaa mua kattoo maailmaa niiden läpi. Miksi? Miksi mä haluaisin uskotella itselleni, että tää maailma on hyvä paikka? Miksi mä haluaisin sulkea silmäni kaikelta siltä pahalta, jota maailma päällään kantaa?
Mä en vaan ole optimisti enkä pilvilinnojen rakentaja. Mä olen realisti ja pessimisti.
Mä tiedän mitä maailma pahimmillaan voi olla, mutta tiedän myös mitä se kauneimmillaan voi antaa.
Ja taas mun tarvii muistaa korostaa; minun elämänkokemukseni mukaan, mitä maailma pahimmillaan voi olla. Mut on raiskattu, kahdesti. Mut on yritetty kuristaa kuoliaaksi eksän toimesta. Mua on petetty huumeilla, viinalla ja naisilla. Mua on vitsattu sadoilla sairauksilla, lyöty fyysisesti ja henkisesti, niin ihmisten kuin sairauksien toimesta. Mua on pidetty vankina mun omassa ja toisen kodissa, nämä muutamat asiat mainitakseni. Tiedän, että tässäkin jaoin jo liikaa henk.koht. elämääni, mutta täytyyhän mun jotenkin perustella se, miksi mun mielestä mun elämä on ollut vaikeaa.

Tällanen elämä jollekin toiselle olisi lottovoitto! Koska en ole tyhmä, tiedän, että on monia ihmisiä ketkä kärsivät minua eniten. Silti tämä kaikki on tapahtunut mun elämässä ja tän mun eletyn elämän mukaan mä peilaan mulle tapahtuvia/sanottavia asioita.
En oleta että ymmärrät elämääni/tunteitani/ajatuksiani, oletan kuitenkin, että haluaisit ehkä edes yrittää? Minäkin haluan ymmärtää Sinua, vaikken voisi, haluaisin silti edes yrittää.
Kuten yritän ymmärtää matematiikkaakin, vaikka koen olevani siinä lahjaton ja tunnen itseni tyhmäksi ja turhautuneeksi, silti yritän.

Yritän sitä Sinun takiasi, olethan myös ihminen, tässä samassa elämässä kuin minä. Me kuljemme samaa polkua, eri vaiheessa ja eri aikoina elämäämme. Siksi olisi tärkeä yrittää oppia toisiltamme, ikään, sukupuoleen, elämänkokemukseen katsomatta, koska  me olemme rikkaus toisillemme ja meillä on aina opittavaa toisiltamme.

Tulisi myös muistaa, että ihmisillä on oikeus kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, eikä se tarkoita, että Sinun tulisi tehdä asialle/niille jotain. Jos henkilö pitää kaiken sisällään, uskon, että se vain huonontaa hänen oloaan. Mutta mä yritän sitä taas. Alan taas kirjoittaa tänne blogiin enemmän, kirjoitan tänne kaiken miltä musta tuntuu, siten en rasita ketään, siten ketään ei voi olettaa että vaadin häneltä jotain, kun kerron pahasta olostani, koska kerron sen julkisesti ja yleisesti blogissani, en kenellekään henkilökohtaisesti. Joten kukaan ei voi loukkaantua teksteistäni, ei luulla, että yritän saada huomiota tai hyväksyntää. Mä vaan kerron tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja jos Sinä et pidä siitä, voit aina sulkea tämän selainikkunan ja olla koskaan palaamatta blogiini. Mutta henkilökohtaisesti en enää Sinua häiritse tunteillani tai ajatuksillani. Katsotaan miten se toimii.
Mutta myös Sinulla on tässä asiassa vastuu. Toistan vanhaa sanontaani; älä kysy mitä mulle kuuluu, jollet ole oikeasti kiinnostunut ja oikeasti halua sitä kuulla. Tästä lähtien Sinä saat vastauksen; lue blogistani jos kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, puhutaan Sinun elämästä.


<3 HiDi

Mun elämä, elämä jota vihaan. Ehkä jopa eniten koskaan.

Onpa kivaa kuulla ja huomata miten ihania ihmisiä mulla onkaan ollut ympärillä kaikki nämä vuodet.

Mut parempi saada sekin selville myöhään, kuin ei milloinkaan.

En voi kuin kehottaa teitä elämään elämä niin ettet luota keneenkään. Luotat aina kuitenkin siihen väärään. Aina se pettää keneen luotat.  Tosin aika kuiva elämä se sitten. Mutta parempi kuiva elämä kuin suolainen ja kyyneleitä täynnä. Se on ainakin mun mielipide.

Mä en edelleenkään olisi koskaan syntynyt, jos olisin itse saanut päättää. Mutta mun vanhemmat sen päätti. Eikö niiden sitten olisi pitänyt turvata mulle hyvä elämä? Ei varmaan, mä olen kai tässäkin käsittänyt jotain väärin. Ja luulin tyhmänä, että lapsia kohdellaan samanarvoisesti perheen sisällä. Mikä karvas pettymys.
Ja miten iso pettymys sekin on, ettei ne perheiden ainoat lapset voi koskaan näköjään ymmärtää sitä katkeruutta, mitä lasten eriarvoinen kohtelu voi aiheuttaa. Miten ne ajattelee että MINÄ olen jotenkin viallinen, kun ajattelen näin vaikka äidistäni tai siskostani? Suoraan tuomitaan minut, ajattelematta hetkeäkään sitä, että mistä mahdollisesti saattaisi olla saanut alkunsa tuo vihamielisyys.

On niin helppoa tuomita suoraan kaikki aina mun syyksi. Se on paljon helpompaa kuin katsoa peiliin. Mä olen aina ollut syypää kaikkeen pahaan, en suinkaan ikinä aiheuttanut mitään hyvää kenellekään.
Se on niin helppoa nähdä asiat niin.
Se on niin helppoa paeta omaa vastuuta.
Se on vaan aina niin vitun helppoa ajatella, että kaikki paha johtuu musta.
Ajatellaan sit niin.

Ajatelkaa sit niin. Mulle on meinaan vitun sama mitä te tekopyhät paskat ajattelette. Eläkää te helpoimman kautta, mä olen aina joutunut elämään sen vaikeimman kautta.
Ja kysyn vittu saman kysymyksen taas itseltäni. Että mitä vittua mä teen täällä? Miks vitussa mä otan tätä paskaa niskaan? Miks mä kidutan itseäni kun tiedän, että jossain on paikka mullekin, johonkin mäkin kuulun. Mutta se ei ole tässä maailmassa, ei tässä elämässä, ei näiden ihmisten luona.

Jos joku vielä joskus näkee mut niin oikeesti, jos yhtään välität, auta mua! 

HiDi

All by myself

<3 Riiviö ja Karri <3

Tänään herättiin mun rakkauden kanssa mun luota yhdessä,
mut aikapian siitä hän lähti kotiin tekemään töitä ja kaikkea
sellasta mitä siel hänen himassaan pitää tehä.
Ollaan nyt kuite oltu mun luona jo muutaman viikon, kun molempien kissat täällä. Toi mein toinen kämppä on niin pieni, ettei sinne viite kahta tollasta karvapalleroa viedä viel meidän "isojen aikuisten" lisäksi.
Mun kaks kissaahan on ollu mun mutsilla jo ties miten monta vuotta. Se halus ne hoitoon ettei olis niin yksinäinen ja niinhän siinä kävi, että hädintuskin saan niitä edes hoitoon enään :D Mutta nyt Riiviö tuli mulle hoitoon, kun äidillä oli lonkkaleikkaus ja tää Riiviö tykkää makoilla tosi paljon rintakehän päällä ja puskee nassuu ja sitte kans öisin ihan nukkua päällä, vaikka olisi kyljelläänkin, niin tuohan ei nyt oikeen sovi, kun äiti paranemassa. Mut jäi hänelle sinne mun toinen kissa kuite. Pelastettu villikissa MörriMöykky.

Toisaalta ollu kivaa olla päivä vaan yksi. Ja vaan olla. Tai no olenhan mä vaan tosi usein, koska olen sairauslomalla. Ollut jo pitkään. Vuosia.
Sairausloma lähti joskus totaalisesta romahduksesta ja halusta päättää elämä. Hetki avo-osastolla ja sitten himassa siitä asti. Psykakäyntejä on sillointällöin ja työkyvyttömyyseläkehakemukset hylätty, kuntoutushakemus hylätty..... Mutta ei mun nyt tosta pitänyt puhua, tai piti ehkä, kun tää asia tuli  mun mieleen kun tossa luin yhtä ihanaa blogia. Tai siis blogin pitäjä vaikuttaa aivan fantastiselta ihmiseltä, vahvalta, päättäväiseltä, kauniilta sisältä ja ulkoa ja taistelee todella rankkojen asioiden kanssa. Propsit hänelle <3
Mutta siellä puhuttiin siitä, että kun ihmiset kyselee, että oletko koulussa/töissä? jne yms tms. Että miten vaikea niihin vastata. Niinpä. Mua kanssa hävettää vastata noihin kyselyihin, että  "olen sairauslomalla" kun tietää, että siihen tulee jatkokysymyksiä joihin ei halua välttämättä vastata. Vastaankin usein, että "olen parturi-kampaaja, mutta alanvaihto edessä kun todettiin paha allergia ja astma tossa keväällä" ja siitä sitten usein saankin puheen käännettyä tuohon astmaan ja allergiaan joista on paljon helpompi puhua. Mutta miten olen kestänyt nää kaikki vuodet ennen ton astman toteamista? En tiedä. Ei varmaan ole helpottanut mun masennusta kun tuntee jotenkin syyllisyyttä, että sairastaa sitä.
Mutta mä saan jotenkin tsemppiä ja vertaistukea toisten blogeista. Siitä miten he on tsempanneet ja tsemppaan itseäni sen avulla ja taas toisaalta kun heillä on ollut romahdus, tulee itselle kauhe into tsempata heitä taas jaksamaan ja siitä sitten jännästi saa itselleenki tsemppiä.

Mun pitäs tässä tosiaan alkaa miettii mikä musta tulee isona. Isona. Mä olen jo iso. Aikuisesta en tie, mutta oonki päättäny kasvaa aina isommaksi ja isommaksi, mutten koskaan aikuiseksi. Ja tällä tarkoitan, että haluan aina säilyttää sisäisen lapseni ja lapsenmielisyyteni. Kerran sen hävitin, mutta onneksi taas löysin <3

Yritin jotenki saada tähän kuvaa noista kisuista, mutta en nyt jotenkin osannut lisätä sitä :/ Liian vähän virtaa aivoissa, kun on taas jäänyt tänään puurokin syömättä :( Tänään siis olen aamusta alkaen syönyt vain yhden ruisleivän palan oivariinilla ja muutamalla palalla Polar juustoa. Mä rakastan juustoa! Oon oikee juustohiiri! Voisin syödä sitä pelkästään suoraan jääkaapista tai sitte sulatettuna oreganon ja pippurin kera <3 
Se lisäksi puolisen litraa Marli Vital Multivitamiinijuomaa joka on mun lempimehu. Muutaman kupin teetä hunajalla ja voisinkin tehdä nyt taas lisää. Rakastan kaikkia erilaisia teitä ja tee-juomia.
Aamuisin kyllä vedän aina Hevi- ja Gefishotit kun otan lääkkeet. En pysty syömään aamusta heti ja siksi oonkin ottanu ja vuosia lääkkeet aina ton setin kanssa :)

Jos nyt menisin keittää taas kupillisen teetä <3 Sitte vois kattoo BigBrotheria, Suomen huippumalli haussa, Salkkareita ja Survivorsia. Tuntuu, että ehkäpä tää muutaman kuukauden flunssakin alkais olee vihdoinkin loppusuoralla ja pääsis taas enemmän tekee kaikkea ja varsinkin Joogaamaan!

<3 HiDi


EDIT: Osasin sitteki laittaa ton kuvan, kesti vaan ja opettelin käyttää Picasaa :P

F41.0

Huh huh. Sieltä se tuli, mutta onneksi se on ohi taas. Viimekerrasta onkin jo aikaa.
Ainakin näin pahasta. Kerran oli tätäkin pahempi.
En pystynyt kuin hyperventiloida istuen sängyllä selkä seinää vasten, samalla kun kyyneleet vaan tirskuivat silmistäni. Tunsin, etten pysty liikuttamaan raajojani. Tiedostin siis ne, mutta ne eivät totelleet käskyjäni. Istua tönötin aivan paniikissa, en voinut siis ottaa edes lääkettä. Olin yksin kotona, kuten nytkin.

Sain siis tuossa hetki sitten aivan älyttömän rankan paniikkikohtauksen.
Itkin, huusin ja raivosin. Teki mieli repiä kasvojani ja hiukset päästä. Potkin seiniä ja pyörin tuskan hiessä. Hyperventilaatio eikä yhtään paperipussia missään. En voinut maata, tuntui että tukehdun, yritin vääntäytyä istumaan vain tajutakseni, että kädet ovat lähes kokonaan puutuneet. Olen taistellut jo varmaan vuoden näitä kohtauksia vastaan pelkästään henkisesti, siis koittanut niitä järjen hiveniä kohtauksen aikana löytää ja käyttää. Nyt en siihen pystynyt vaan piti turvautua ottamaan lääkkeet. Arvioisin, että kohtaus kesti noin 15min, mutta se oli todella kamalaa.
Nyt on kaikki voimat pois, olen aivan kasassa, rikki. Taas.

Mietin taas, mahtaisko kuolema pukee mua.

Pahoittelen kuvanlaatua, mutta olen ylpeä itsestäni, että osasin ees tän tehdä :D
Tuo kuva on siis otettu 5min sitten.