Isompi klisee on, että puhukaa toisillenne, mutta se on vielä enemmän totta.
Et voi tietää mitä toinen ajattelee, jollei hän puhu. Vastaavasti toinen ei voi tietää tunteistasi ellet itse puhu.
Joskus kun kysyt, toinen ei siltikään kerro. Kun kerrot itse, toinen ei kuuntelekaan.
Kun kysyt, toinen ottaa sen uteluna ja suuttuu tai sulkeutuu syvemmälle kuoreen. Kun puhut omista tunteistasi, toinen ottaa sen itsekkyytenä, ajattelee, että onko vain sillä väliä mitä toinen tuntee ja ajattelee?
Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko tähän kliseistä vastausta?
En keksi muutakuin, et pitää aina keskustella.
Ei ole turhaa puhua tunteistaan ajatuksella. ei ikinä.
Asiat ei selvii sillä, et niistä vaikenee, vaan sillä että niistä avautuu,
puhuu ja jonkun kanssa keskustelee.
Mut mä en pysty enää puhuu. En uskalla. Ei vaan tuu sanat ulos vaikka yritän. Ja tiedän, että mussa on nyt jokin tosi pahasti vialla. Ai kerro jotain uutta vai? No tää on uutta.
Harva ihminen varmaan sanoo musta, että olen sanaton, tai en omaa mielipidettä tai ettei mulla ole koskaan mitään sanottavaa.
Äläkä pliis kysy mikä mulla on, mä vaan olen niin helvetin onneton,
ponneton, yksinäinen heikko liitos, mikä vika sielussani on,
kerro sinä, oi kiitos.
Enkä kirjoita tätä siksi, et sä huolestuisit, yritän vaan auttaa itteäni et taas
avautuisin,
niistä asioista jotka mua painaa, tuntuu että nää tekee musta
ennenaikasesti vainaan.
<3 HiDi