"...1 8 7 sulle vitun fool..."

Kaikilla on ongelmat, tiedän. Mun ongelmat on nyt kärjistyneet taas muiden ihmisten takia ja/tai vuoksi. Tai ehkä oma moka, itsehän päätin laittaa taas muut ihmiset itseni edelle. Se mut on rikkonut ennenkin, koska aina siitä tulee takkiin.
Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me, but what about the third time? Everybody´s fool?
Is  The world like garden for fools, foolsgarden? Feels like it.

Tossa alkutalvesta mua kohtasi todella suuri tragedia, joka olisi voinut olla sitäkin kamalampi, onneksi siltä vältyttiin, mutta mun piti kerätä itteni, olla vahva. Pitkään. Liian pitkään. SIksi mä olen nyt niin rikki. Monta tuntia kestää vain nousta sängystä ja sen jälkeen päivät kuluvat henkisessä ahdistuksessa ja pahassa olossa kyynelten valuen äänettömästi pitkin poskia. Olo on epätoivoinen, toivoton, hopeless.
 Tuntuu, että huudan, mutta kukaan ei kuule. Ehkä se on mun oma ajatus, oman tunnemielen luoma vääristymä. Mutta silti musta silti tuntuu.

                                   Mä olisin voinut toimia toisin tossa tragediassa, ehkä mä olisin jopa voinut estää koko tapahtuman, mutta niin ei käynyt. Minusta ei ollut apua, kun sitä olisi tarvittu. Nyt olen yrittänyt olla avuksi, mutta tuntuu ettei sitä ole tarvittu, tuntuu että sitä on vaan käytetty hyväksi. Siksi olen näin paskana. Mä tein kaikkeni, autoin kaikkeni, annoin kaikkeni. Toisen ihmisen hyvinvoinnin takaamiseksi, mutta ilmeisesti en onnistunut. Onnistuin rikkomaan itseni.

Asiasta toiseen, mutta pysytään ystävissä.

Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Monellakin taholla. "Ystävä" aloittaa puhumaan kotonani, 5cm päästä minusta, pian silmät melkein pullistuvat päästä, kun tajusi puhuneensa ohi suunsa. Sinänsä kätevää tulla mun luokse puhuu asiaa ihimiselle ketä täällä ei asu ja asiasta josta mä en saa kuulla. Törkeää. Tahditonta. Vittumaista. 

Tajusin kyllä aika nopeasti mistä asiassa oli kyse, mutta tämä munaton ystävä ei edelleenkään ole asiaa minulle kertonut, siihen salailuun vaan piti sotkea muitakin ihmisiä, sattumalta se mun elämäni tärkein, josta jo puhuinkin. Muuan ystävä myös halusi palata piiriini ja alusta asti epäilin motiivia. Ehkä se oli, että tarvittiin yksi tukipilari lisää hänen tänhetkiseen elämään, mutta mä en nyt vaan kykyne tukee muita. Mutta hassusti sitten nää edellämainitut kolme henkilöä liittyy kaikki yhteen, kaikki tähän samaan asiaan. Eli kolmio kusetti mua. Tai siis luuli kusettavansa. Jostain syystä mulla on vaan aina tapana saada totuus selville, useimmiten vielä vahingossa ja tälläkertaa tajusin asian aika nopiasti. Annoin "ystävälle" mahdollisuuden kertoa mulle asian loppuun kun aloittikin, monen tunnin ajan sinä päivänä ja useita päiviä sen jälkeen. Mitään ei ole kuulunut.

Ystävyys.
Luottamus, rehellisyys, empaattisuus.
Kuunteleminen, tukeminen, auttaminen.
Välittäminen, huolenpito.
Rakkaus.

Oikeesti, jos et halua ihmiselle hyvää, jos et halua olla hänelle ystävä, tee palvelus ja poistu hänen elämästään. Toivon, että te kaikki teette ainakin mulle niin. Mä en tarvii energiasieppareita, hyväksikäyttäjiä enkä valehtelijoita yhtään enempää mun elämään. Käy raskaaksi potkia tyyppejä kokoajan pois elämästä. Vielä raskaampaa se on tehdä uudestaan samoille ihmisille. Ihminenhän on se tyhmin eläinrotu; ihminen ei koskaan ota virheistä opikseen. En edes minä.

HiDi

Tired

Mä olen ollut niin väsynyt. Nyt mä olen todella väsynyt.
Extempore ilmoille putkahtavia itkukohtauksia, niin suurta ahdistusta rinnassa, että tuntuu kuin rintakehä murtuisi pikkuhiljaa kohti selkärankaa.

Mä yritän, mä yritän ihan kaikkeni. Mut usein tuntuu ettei sekään riitä, josta seuraa olo, ettei edes olisi yrittänyt. Se olo sitte taas tuo mukanaan itsensä soimaamisen jonka jälkeen tuntuu entistä pahemmalta.

Mä tykkään ratkoa solmuja ja sotkuja. Jo pienenä laitoin äidin kultakorut sotkuun, jotta voisin sitten ne selvittää. Ja selvitinkin aina.
Olen elämäni aikana selvittänyt monia sotkuja ja avannut solmuja. Yleensä toisten.
Nyt olen itse umpisolmussa, kädetkin on niin siinä solmussa, ettei mulla ole mitään mahdollisuutta saada solmuja auki.
Feels like my hands are tied, U know? Are yours?

Teille kaikille, ihanaa ensi vuotta.

HiDi

Love hurts

Rakastakaa toisianne. Klisee, mutta totta. 
Isompi klisee on, että puhukaa toisillenne, mutta se on vielä enemmän totta. 

Et voi tietää mitä toinen ajattelee, jollei hän puhu. Vastaavasti toinen ei voi tietää tunteistasi ellet itse puhu. 
Joskus kun kysyt, toinen ei siltikään kerro. Kun kerrot itse, toinen ei kuuntelekaan. 
Kun kysyt, toinen ottaa sen uteluna ja suuttuu tai sulkeutuu syvemmälle kuoreen. Kun puhut omista tunteistasi, toinen ottaa sen itsekkyytenä, ajattelee, että onko vain sillä väliä mitä toinen tuntee ja ajattelee?
Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko tähän kliseistä vastausta?

En keksi muutakuin, et pitää aina keskustella. 

Ei ole turhaa puhua tunteistaan ajatuksella. ei ikinä. 

Asiat ei selvii sillä, et niistä vaikenee, vaan sillä että niistä avautuu, 

puhuu ja jonkun kanssa keskustelee. 

Mut mä en pysty enää puhuu. En uskalla. Ei vaan tuu sanat ulos vaikka yritän. Ja tiedän, että mussa on nyt jokin tosi pahasti vialla. Ai kerro jotain uutta vai? No tää on uutta. 
Harva ihminen varmaan sanoo musta, että olen sanaton, tai en omaa mielipidettä tai ettei mulla ole koskaan mitään sanottavaa. 

 Äläkä pliis kysy mikä mulla on, mä vaan olen niin helvetin onneton, 

ponneton, yksinäinen heikko liitos, mikä vika sielussani on, 

kerro sinä, oi kiitos.

Enkä kirjoita tätä siksi, et sä huolestuisit, yritän vaan auttaa itteäni et taas

avautuisin, 

niistä asioista jotka mua painaa, tuntuu että nää tekee musta

ennenaikasesti vainaan.

<3 HiDi

Taas

Superpushup