Mä tiedän, että se on helvetin vaikeaa ja sä et tiedä siitä yhtään mitään.
Ja se kun mä sanon noin, ei tarkoita että pitäisin sitä sun elämää helpompana, mä sanoin noin, koska se on ainoa jonka oikeasti tiedän. Myöskään kukaan ei voi tulla sanomaan mulle, että mun elämä on helppoa, tai että mä katon maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mun ruusunpunaiset lasit on riisuttu väkisin mun kasvoilta jo kun olin todella pieni, vain lapsi. Siitä asti olen tajunnut ihmisten pettävän toisiaan, käyttävän väkivaltaa, juovan liikaa alkoholia tai käyttävän huumeita/huumaavia lääkkeitä. Tai mikä pahinta, sekoittaa kahta viimeistä. Mä olen sen kaiken nähnyt jo todella pienenä, varmaan olen ollut alle 10-vuotias.
Joten mä en syytä itseäni siitä, että olen realisti. Mä ihmettelen ihmisiä, keillä on edelleen ne ruusunpunaiset lasit ja sitte ne kehottaa mua kattoo maailmaa niiden läpi. Miksi? Miksi mä haluaisin uskotella itselleni, että tää maailma on hyvä paikka? Miksi mä haluaisin sulkea silmäni kaikelta siltä pahalta, jota maailma päällään kantaa?
Mä en vaan ole optimisti enkä pilvilinnojen rakentaja. Mä olen realisti ja pessimisti.
Mä tiedän mitä maailma pahimmillaan voi olla, mutta tiedän myös mitä se kauneimmillaan voi antaa.
Ja taas mun tarvii muistaa korostaa; minun elämänkokemukseni mukaan, mitä maailma pahimmillaan voi olla. Mut on raiskattu, kahdesti. Mut on yritetty kuristaa kuoliaaksi eksän toimesta. Mua on petetty huumeilla, viinalla ja naisilla. Mua on vitsattu sadoilla sairauksilla, lyöty fyysisesti ja henkisesti, niin ihmisten kuin sairauksien toimesta. Mua on pidetty vankina mun omassa ja toisen kodissa, nämä muutamat asiat mainitakseni. Tiedän, että tässäkin jaoin jo liikaa henk.koht. elämääni, mutta täytyyhän mun jotenkin perustella se, miksi mun mielestä mun elämä on ollut vaikeaa.
Tällanen elämä jollekin toiselle olisi lottovoitto! Koska en ole tyhmä, tiedän, että on monia ihmisiä ketkä kärsivät minua eniten. Silti tämä kaikki on tapahtunut mun elämässä ja tän mun eletyn elämän mukaan mä peilaan mulle tapahtuvia/sanottavia asioita.
En oleta että ymmärrät elämääni/tunteitani/ajatuksiani, oletan kuitenkin, että haluaisit ehkä edes yrittää? Minäkin haluan ymmärtää Sinua, vaikken voisi, haluaisin silti edes yrittää.
Kuten yritän ymmärtää matematiikkaakin, vaikka koen olevani siinä lahjaton ja tunnen itseni tyhmäksi ja turhautuneeksi, silti yritän.
Yritän sitä Sinun takiasi, olethan myös ihminen, tässä samassa elämässä kuin minä. Me kuljemme samaa polkua, eri vaiheessa ja eri aikoina elämäämme. Siksi olisi tärkeä yrittää oppia toisiltamme, ikään, sukupuoleen, elämänkokemukseen katsomatta, koska me olemme rikkaus toisillemme ja meillä on aina opittavaa toisiltamme.
Tulisi myös muistaa, että ihmisillä on oikeus kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, eikä se tarkoita, että Sinun tulisi tehdä asialle/niille jotain. Jos henkilö pitää kaiken sisällään, uskon, että se vain huonontaa hänen oloaan. Mutta mä yritän sitä taas. Alan taas kirjoittaa tänne blogiin enemmän, kirjoitan tänne kaiken miltä musta tuntuu, siten en rasita ketään, siten ketään ei voi olettaa että vaadin häneltä jotain, kun kerron pahasta olostani, koska kerron sen julkisesti ja yleisesti blogissani, en kenellekään henkilökohtaisesti. Joten kukaan ei voi loukkaantua teksteistäni, ei luulla, että yritän saada huomiota tai hyväksyntää. Mä vaan kerron tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja jos Sinä et pidä siitä, voit aina sulkea tämän selainikkunan ja olla koskaan palaamatta blogiini. Mutta henkilökohtaisesti en enää Sinua häiritse tunteillani tai ajatuksillani. Katsotaan miten se toimii.
Mutta myös Sinulla on tässä asiassa vastuu. Toistan vanhaa sanontaani; älä kysy mitä mulle kuuluu, jollet ole oikeasti kiinnostunut ja oikeasti halua sitä kuulla. Tästä lähtien Sinä saat vastauksen; lue blogistani jos kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, puhutaan Sinun elämästä.
<3 HiDi
