"...1 8 7 sulle vitun fool..."

Kaikilla on ongelmat, tiedän. Mun ongelmat on nyt kärjistyneet taas muiden ihmisten takia ja/tai vuoksi. Tai ehkä oma moka, itsehän päätin laittaa taas muut ihmiset itseni edelle. Se mut on rikkonut ennenkin, koska aina siitä tulee takkiin.
Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me, but what about the third time? Everybody´s fool?
Is  The world like garden for fools, foolsgarden? Feels like it.

Tossa alkutalvesta mua kohtasi todella suuri tragedia, joka olisi voinut olla sitäkin kamalampi, onneksi siltä vältyttiin, mutta mun piti kerätä itteni, olla vahva. Pitkään. Liian pitkään. SIksi mä olen nyt niin rikki. Monta tuntia kestää vain nousta sängystä ja sen jälkeen päivät kuluvat henkisessä ahdistuksessa ja pahassa olossa kyynelten valuen äänettömästi pitkin poskia. Olo on epätoivoinen, toivoton, hopeless.
 Tuntuu, että huudan, mutta kukaan ei kuule. Ehkä se on mun oma ajatus, oman tunnemielen luoma vääristymä. Mutta silti musta silti tuntuu.

                                   Mä olisin voinut toimia toisin tossa tragediassa, ehkä mä olisin jopa voinut estää koko tapahtuman, mutta niin ei käynyt. Minusta ei ollut apua, kun sitä olisi tarvittu. Nyt olen yrittänyt olla avuksi, mutta tuntuu ettei sitä ole tarvittu, tuntuu että sitä on vaan käytetty hyväksi. Siksi olen näin paskana. Mä tein kaikkeni, autoin kaikkeni, annoin kaikkeni. Toisen ihmisen hyvinvoinnin takaamiseksi, mutta ilmeisesti en onnistunut. Onnistuin rikkomaan itseni.

Asiasta toiseen, mutta pysytään ystävissä.

Tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Monellakin taholla. "Ystävä" aloittaa puhumaan kotonani, 5cm päästä minusta, pian silmät melkein pullistuvat päästä, kun tajusi puhuneensa ohi suunsa. Sinänsä kätevää tulla mun luokse puhuu asiaa ihimiselle ketä täällä ei asu ja asiasta josta mä en saa kuulla. Törkeää. Tahditonta. Vittumaista. 

Tajusin kyllä aika nopeasti mistä asiassa oli kyse, mutta tämä munaton ystävä ei edelleenkään ole asiaa minulle kertonut, siihen salailuun vaan piti sotkea muitakin ihmisiä, sattumalta se mun elämäni tärkein, josta jo puhuinkin. Muuan ystävä myös halusi palata piiriini ja alusta asti epäilin motiivia. Ehkä se oli, että tarvittiin yksi tukipilari lisää hänen tänhetkiseen elämään, mutta mä en nyt vaan kykyne tukee muita. Mutta hassusti sitten nää edellämainitut kolme henkilöä liittyy kaikki yhteen, kaikki tähän samaan asiaan. Eli kolmio kusetti mua. Tai siis luuli kusettavansa. Jostain syystä mulla on vaan aina tapana saada totuus selville, useimmiten vielä vahingossa ja tälläkertaa tajusin asian aika nopiasti. Annoin "ystävälle" mahdollisuuden kertoa mulle asian loppuun kun aloittikin, monen tunnin ajan sinä päivänä ja useita päiviä sen jälkeen. Mitään ei ole kuulunut.

Ystävyys.
Luottamus, rehellisyys, empaattisuus.
Kuunteleminen, tukeminen, auttaminen.
Välittäminen, huolenpito.
Rakkaus.

Oikeesti, jos et halua ihmiselle hyvää, jos et halua olla hänelle ystävä, tee palvelus ja poistu hänen elämästään. Toivon, että te kaikki teette ainakin mulle niin. Mä en tarvii energiasieppareita, hyväksikäyttäjiä enkä valehtelijoita yhtään enempää mun elämään. Käy raskaaksi potkia tyyppejä kokoajan pois elämästä. Vielä raskaampaa se on tehdä uudestaan samoille ihmisille. Ihminenhän on se tyhmin eläinrotu; ihminen ei koskaan ota virheistä opikseen. En edes minä.

HiDi

Valehtelisin jos väittäisin...

En ole koskaan väittänyt, että muiden elämä olisi helpompaa kuin mun, tai että mun olisi vaikeampaa kuin muiden. Enhän mä tiedä muiden elämistä oikeasti mitään. Vain sen mitä ne kertoo. Mä tiedän oikeasti vain sen miten vaikeaa mun oma elämä on. Miten vaikeaa mun on sietää itseäni päivästä toiseen, jaksaa herätä taas uuteen aamuun.
Mä tiedän, että se on  helvetin vaikeaa ja sä et tiedä siitä yhtään mitään.

Ja se kun mä sanon noin, ei tarkoita että pitäisin sitä sun elämää helpompana, mä sanoin noin, koska se on ainoa jonka oikeasti tiedän. Myöskään kukaan ei voi tulla sanomaan mulle, että mun elämä on  helppoa, tai että mä katon maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mun ruusunpunaiset lasit on riisuttu väkisin mun kasvoilta jo kun olin todella pieni, vain lapsi. Siitä asti olen tajunnut ihmisten pettävän toisiaan, käyttävän väkivaltaa, juovan liikaa alkoholia tai käyttävän huumeita/huumaavia lääkkeitä. Tai mikä pahinta, sekoittaa kahta viimeistä. Mä olen sen kaiken nähnyt jo todella pienenä, varmaan olen ollut alle 10-vuotias.

Joten mä en syytä itseäni siitä, että olen realisti. Mä ihmettelen ihmisiä, keillä on edelleen ne ruusunpunaiset lasit ja sitte ne kehottaa mua kattoo maailmaa niiden läpi. Miksi? Miksi mä haluaisin uskotella itselleni, että tää maailma on hyvä paikka? Miksi mä haluaisin sulkea silmäni kaikelta siltä pahalta, jota maailma päällään kantaa?
Mä en vaan ole optimisti enkä pilvilinnojen rakentaja. Mä olen realisti ja pessimisti.
Mä tiedän mitä maailma pahimmillaan voi olla, mutta tiedän myös mitä se kauneimmillaan voi antaa.
Ja taas mun tarvii muistaa korostaa; minun elämänkokemukseni mukaan, mitä maailma pahimmillaan voi olla. Mut on raiskattu, kahdesti. Mut on yritetty kuristaa kuoliaaksi eksän toimesta. Mua on petetty huumeilla, viinalla ja naisilla. Mua on vitsattu sadoilla sairauksilla, lyöty fyysisesti ja henkisesti, niin ihmisten kuin sairauksien toimesta. Mua on pidetty vankina mun omassa ja toisen kodissa, nämä muutamat asiat mainitakseni. Tiedän, että tässäkin jaoin jo liikaa henk.koht. elämääni, mutta täytyyhän mun jotenkin perustella se, miksi mun mielestä mun elämä on ollut vaikeaa.

Tällanen elämä jollekin toiselle olisi lottovoitto! Koska en ole tyhmä, tiedän, että on monia ihmisiä ketkä kärsivät minua eniten. Silti tämä kaikki on tapahtunut mun elämässä ja tän mun eletyn elämän mukaan mä peilaan mulle tapahtuvia/sanottavia asioita.
En oleta että ymmärrät elämääni/tunteitani/ajatuksiani, oletan kuitenkin, että haluaisit ehkä edes yrittää? Minäkin haluan ymmärtää Sinua, vaikken voisi, haluaisin silti edes yrittää.
Kuten yritän ymmärtää matematiikkaakin, vaikka koen olevani siinä lahjaton ja tunnen itseni tyhmäksi ja turhautuneeksi, silti yritän.

Yritän sitä Sinun takiasi, olethan myös ihminen, tässä samassa elämässä kuin minä. Me kuljemme samaa polkua, eri vaiheessa ja eri aikoina elämäämme. Siksi olisi tärkeä yrittää oppia toisiltamme, ikään, sukupuoleen, elämänkokemukseen katsomatta, koska  me olemme rikkaus toisillemme ja meillä on aina opittavaa toisiltamme.

Tulisi myös muistaa, että ihmisillä on oikeus kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, eikä se tarkoita, että Sinun tulisi tehdä asialle/niille jotain. Jos henkilö pitää kaiken sisällään, uskon, että se vain huonontaa hänen oloaan. Mutta mä yritän sitä taas. Alan taas kirjoittaa tänne blogiin enemmän, kirjoitan tänne kaiken miltä musta tuntuu, siten en rasita ketään, siten ketään ei voi olettaa että vaadin häneltä jotain, kun kerron pahasta olostani, koska kerron sen julkisesti ja yleisesti blogissani, en kenellekään henkilökohtaisesti. Joten kukaan ei voi loukkaantua teksteistäni, ei luulla, että yritän saada huomiota tai hyväksyntää. Mä vaan kerron tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja jos Sinä et pidä siitä, voit aina sulkea tämän selainikkunan ja olla koskaan palaamatta blogiini. Mutta henkilökohtaisesti en enää Sinua häiritse tunteillani tai ajatuksillani. Katsotaan miten se toimii.
Mutta myös Sinulla on tässä asiassa vastuu. Toistan vanhaa sanontaani; älä kysy mitä mulle kuuluu, jollet ole oikeasti kiinnostunut ja oikeasti halua sitä kuulla. Tästä lähtien Sinä saat vastauksen; lue blogistani jos kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, puhutaan Sinun elämästä.


<3 HiDi