Valehtelisin jos väittäisin...

En ole koskaan väittänyt, että muiden elämä olisi helpompaa kuin mun, tai että mun olisi vaikeampaa kuin muiden. Enhän mä tiedä muiden elämistä oikeasti mitään. Vain sen mitä ne kertoo. Mä tiedän oikeasti vain sen miten vaikeaa mun oma elämä on. Miten vaikeaa mun on sietää itseäni päivästä toiseen, jaksaa herätä taas uuteen aamuun.
Mä tiedän, että se on  helvetin vaikeaa ja sä et tiedä siitä yhtään mitään.

Ja se kun mä sanon noin, ei tarkoita että pitäisin sitä sun elämää helpompana, mä sanoin noin, koska se on ainoa jonka oikeasti tiedän. Myöskään kukaan ei voi tulla sanomaan mulle, että mun elämä on  helppoa, tai että mä katon maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mun ruusunpunaiset lasit on riisuttu väkisin mun kasvoilta jo kun olin todella pieni, vain lapsi. Siitä asti olen tajunnut ihmisten pettävän toisiaan, käyttävän väkivaltaa, juovan liikaa alkoholia tai käyttävän huumeita/huumaavia lääkkeitä. Tai mikä pahinta, sekoittaa kahta viimeistä. Mä olen sen kaiken nähnyt jo todella pienenä, varmaan olen ollut alle 10-vuotias.

Joten mä en syytä itseäni siitä, että olen realisti. Mä ihmettelen ihmisiä, keillä on edelleen ne ruusunpunaiset lasit ja sitte ne kehottaa mua kattoo maailmaa niiden läpi. Miksi? Miksi mä haluaisin uskotella itselleni, että tää maailma on hyvä paikka? Miksi mä haluaisin sulkea silmäni kaikelta siltä pahalta, jota maailma päällään kantaa?
Mä en vaan ole optimisti enkä pilvilinnojen rakentaja. Mä olen realisti ja pessimisti.
Mä tiedän mitä maailma pahimmillaan voi olla, mutta tiedän myös mitä se kauneimmillaan voi antaa.
Ja taas mun tarvii muistaa korostaa; minun elämänkokemukseni mukaan, mitä maailma pahimmillaan voi olla. Mut on raiskattu, kahdesti. Mut on yritetty kuristaa kuoliaaksi eksän toimesta. Mua on petetty huumeilla, viinalla ja naisilla. Mua on vitsattu sadoilla sairauksilla, lyöty fyysisesti ja henkisesti, niin ihmisten kuin sairauksien toimesta. Mua on pidetty vankina mun omassa ja toisen kodissa, nämä muutamat asiat mainitakseni. Tiedän, että tässäkin jaoin jo liikaa henk.koht. elämääni, mutta täytyyhän mun jotenkin perustella se, miksi mun mielestä mun elämä on ollut vaikeaa.

Tällanen elämä jollekin toiselle olisi lottovoitto! Koska en ole tyhmä, tiedän, että on monia ihmisiä ketkä kärsivät minua eniten. Silti tämä kaikki on tapahtunut mun elämässä ja tän mun eletyn elämän mukaan mä peilaan mulle tapahtuvia/sanottavia asioita.
En oleta että ymmärrät elämääni/tunteitani/ajatuksiani, oletan kuitenkin, että haluaisit ehkä edes yrittää? Minäkin haluan ymmärtää Sinua, vaikken voisi, haluaisin silti edes yrittää.
Kuten yritän ymmärtää matematiikkaakin, vaikka koen olevani siinä lahjaton ja tunnen itseni tyhmäksi ja turhautuneeksi, silti yritän.

Yritän sitä Sinun takiasi, olethan myös ihminen, tässä samassa elämässä kuin minä. Me kuljemme samaa polkua, eri vaiheessa ja eri aikoina elämäämme. Siksi olisi tärkeä yrittää oppia toisiltamme, ikään, sukupuoleen, elämänkokemukseen katsomatta, koska  me olemme rikkaus toisillemme ja meillä on aina opittavaa toisiltamme.

Tulisi myös muistaa, että ihmisillä on oikeus kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, eikä se tarkoita, että Sinun tulisi tehdä asialle/niille jotain. Jos henkilö pitää kaiken sisällään, uskon, että se vain huonontaa hänen oloaan. Mutta mä yritän sitä taas. Alan taas kirjoittaa tänne blogiin enemmän, kirjoitan tänne kaiken miltä musta tuntuu, siten en rasita ketään, siten ketään ei voi olettaa että vaadin häneltä jotain, kun kerron pahasta olostani, koska kerron sen julkisesti ja yleisesti blogissani, en kenellekään henkilökohtaisesti. Joten kukaan ei voi loukkaantua teksteistäni, ei luulla, että yritän saada huomiota tai hyväksyntää. Mä vaan kerron tunteistani avoimesti ja rehellisesti ja jos Sinä et pidä siitä, voit aina sulkea tämän selainikkunan ja olla koskaan palaamatta blogiini. Mutta henkilökohtaisesti en enää Sinua häiritse tunteillani tai ajatuksillani. Katsotaan miten se toimii.
Mutta myös Sinulla on tässä asiassa vastuu. Toistan vanhaa sanontaani; älä kysy mitä mulle kuuluu, jollet ole oikeasti kiinnostunut ja oikeasti halua sitä kuulla. Tästä lähtien Sinä saat vastauksen; lue blogistani jos kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, puhutaan Sinun elämästä.


<3 HiDi

Ei anna.

Hasta la vista, baby

Mä en ole kirjoittanu aikoihin. En edes tiedä miksen? Kuitenkin asiaa olisi vaikka miten ja kaikkea uuttakin olen keksinyt (mm. sohvatreenit) josta voisi blogata. Mutta sitten se jää. Huomaan taas vaan selaavani Iltalehti.fi:tä, katsovani Korkeasaaren mangusteja tai tuijottavani telkkaria. Kaikkien muidenkin blogit jäi tossa kuukausiksi unholaan, mutta nyt olen taas blogi  kerrallaan palauttanu itseni ajantasalle.

Ajantasalle.

Sinne kai pitäisi saada teidätkin. Edelleen olen sairauslomalla. Nyt on aloitettu fyysisen kunnon kartoittaminen, että jos sitä vaikka pääsisi johonkin kuntoutukseen joskus niin olisi sitten fyysisesti työkunnossa - joskus.

Aika vaikeeta on ollut löytää saippuaa ja sampoota, jossa ei olisi sitä cocamidepropyl betaine -ainetta, jolle oon allerginen. Taas tilasin näytteitä ja taas niissä oli cocaa. Pesin siskon hiukset sampoolla jossa sitä oli ja hitti kun alkoi kädet heti jo siinä samalla kirvelee :( Eli ei kannata ees harkita omaan päähän laittamista. Et jos jollain on tietoa sampoista ja/tai saippuoista jotka on coca vapaita, niin saa ilmoittaa mulle :D

Mä oon muuttanutkin! Tai me :) Senkin takia vähän blogi jäi, kun oli aika vaikeeta hommata asuntoa, kun molemmat luottotiedottomia, niin siinä piti tehä pikkasen (paljon) enemmän töitä sen rinnalla mitä luottotiedolliset tekee asunnon saamisen eteen. Mutta kaikkien kommervenkkien jälkeen meillä on nyt todella ihana asunto! Iso kolmio jossa on iso lasitettu parveke (puutarha) ja sauna. Ja mikä parasta, asunto on ylimmässä  kerroksessa ja "omistustalossa", jossa me olemme ainoat vuokralaiset :) Ja asunnon hintakin alle 700e/kk, joten ei voi kuin olla onnellinen :)

Äitikin kävi tänään kylässä <3 Toi mulle lisää lankoja. Mä kun sain hirrrrmuisen virkkausbuumin päälle, kun muutettiin tänne uuteen asuntoon. Virkkasin kaikki mun langat mitä mulla oli :D En sinänsä mitään ihmeellistä ole tehnyt. Keraamisen lieden suojan, pannulapun ja pannunalusen. Banaaneille pussin jääkaappiin ettei ne palellu, kun mä syön ainoastaan kylmiä ja keltaisia (lähes virheitä) banskuja ja tuntuu, että ne ehtii paleltua tonne jääkaappiin ennenkuin ehdin ne syyä :( Ja kaikkea pientä pussukkaa ja juttuja ja varsia villasukkiin ja ranteenlämmittimet. Joo, lankaa oli paljon :D Ja erityisen paljon oli sellasta lankaa joka oli tosi lyhessä palassa (15-50cm) ja niitä sitten aikani ensin sidoin yhteen, jotta sain suuren lankakerän erivärisistä langanpätkistä ja niistä aloin virkata tilkkuja! Tilkkuja on nyt aika läjä ja teen tosiaan niitä vielä lisää ja sitten niistä saakin tehtyä kivan tilkkutäkin parvekkeelle viileisiin kesäiltoihin :) Otan siitä sitten kuvan joskus kun se on valmis. Nyt mulla ei ole teille mitään kivaa kuvaa, joten lisään pari vanhempaa kuvaa joistan mun (tylsistä) syömisistä ja jotain muutakin vanhempaa random -kuvaa saattaa tulla.

Ihanaa kun on ollut jo lämpimiä päiviä ja aurinkokin  näyttäytynyt ihan kiitettävästi. Tuolla mein partsilla on tosi ihana nauttia auringosta ja kahvista pelkissä bikineissä, kun ei kukaan naapuri näe mua ja mun valtavaa valkoista vatsaa :D Ja siellä on amppelimansikkaa ja -tomaattia (kaiken yrtin, pavun ja muun seassa) tulossa hyvällä vauhdilla ja joka päivä katselenkin miten nuo (vihreät) mansikat kasvaa oikeen silmissä :P

Mä yritän nyt taas päivitellä ahkerammin mun kuulumisia! En lupaa, mutta lupaan ainakin yrittää <3
HiDi

Kaurapuuro on oikeesti mun herkkua! Ja kylmä maito sen kanssa <3 Ja lähes aina laitan suoraan pakasteesta mustikoita tai muita marjoja joukkoon.

 Mun toinen herkku! Tossa on puolet mun miehen äidin tekemään hernekeittoa ja puolet Jalostajan. Laitan ite vielä aina sekaan juustoa, pippuria ja yrttjeä.

Raejuustoa, kukkakaalia, kurkkua, ituja ja salaattia. NIIIN hyvää!

Mun peruukkikokeilu vanhassa asunnossa. Ja ei, en ole kihloissa, toi on mun oikee käsi :D

All by myself

<3 Riiviö ja Karri <3

Tänään herättiin mun rakkauden kanssa mun luota yhdessä,
mut aikapian siitä hän lähti kotiin tekemään töitä ja kaikkea
sellasta mitä siel hänen himassaan pitää tehä.
Ollaan nyt kuite oltu mun luona jo muutaman viikon, kun molempien kissat täällä. Toi mein toinen kämppä on niin pieni, ettei sinne viite kahta tollasta karvapalleroa viedä viel meidän "isojen aikuisten" lisäksi.
Mun kaks kissaahan on ollu mun mutsilla jo ties miten monta vuotta. Se halus ne hoitoon ettei olis niin yksinäinen ja niinhän siinä kävi, että hädintuskin saan niitä edes hoitoon enään :D Mutta nyt Riiviö tuli mulle hoitoon, kun äidillä oli lonkkaleikkaus ja tää Riiviö tykkää makoilla tosi paljon rintakehän päällä ja puskee nassuu ja sitte kans öisin ihan nukkua päällä, vaikka olisi kyljelläänkin, niin tuohan ei nyt oikeen sovi, kun äiti paranemassa. Mut jäi hänelle sinne mun toinen kissa kuite. Pelastettu villikissa MörriMöykky.

Toisaalta ollu kivaa olla päivä vaan yksi. Ja vaan olla. Tai no olenhan mä vaan tosi usein, koska olen sairauslomalla. Ollut jo pitkään. Vuosia.
Sairausloma lähti joskus totaalisesta romahduksesta ja halusta päättää elämä. Hetki avo-osastolla ja sitten himassa siitä asti. Psykakäyntejä on sillointällöin ja työkyvyttömyyseläkehakemukset hylätty, kuntoutushakemus hylätty..... Mutta ei mun nyt tosta pitänyt puhua, tai piti ehkä, kun tää asia tuli  mun mieleen kun tossa luin yhtä ihanaa blogia. Tai siis blogin pitäjä vaikuttaa aivan fantastiselta ihmiseltä, vahvalta, päättäväiseltä, kauniilta sisältä ja ulkoa ja taistelee todella rankkojen asioiden kanssa. Propsit hänelle <3
Mutta siellä puhuttiin siitä, että kun ihmiset kyselee, että oletko koulussa/töissä? jne yms tms. Että miten vaikea niihin vastata. Niinpä. Mua kanssa hävettää vastata noihin kyselyihin, että  "olen sairauslomalla" kun tietää, että siihen tulee jatkokysymyksiä joihin ei halua välttämättä vastata. Vastaankin usein, että "olen parturi-kampaaja, mutta alanvaihto edessä kun todettiin paha allergia ja astma tossa keväällä" ja siitä sitten usein saankin puheen käännettyä tuohon astmaan ja allergiaan joista on paljon helpompi puhua. Mutta miten olen kestänyt nää kaikki vuodet ennen ton astman toteamista? En tiedä. Ei varmaan ole helpottanut mun masennusta kun tuntee jotenkin syyllisyyttä, että sairastaa sitä.
Mutta mä saan jotenkin tsemppiä ja vertaistukea toisten blogeista. Siitä miten he on tsempanneet ja tsemppaan itseäni sen avulla ja taas toisaalta kun heillä on ollut romahdus, tulee itselle kauhe into tsempata heitä taas jaksamaan ja siitä sitten jännästi saa itselleenki tsemppiä.

Mun pitäs tässä tosiaan alkaa miettii mikä musta tulee isona. Isona. Mä olen jo iso. Aikuisesta en tie, mutta oonki päättäny kasvaa aina isommaksi ja isommaksi, mutten koskaan aikuiseksi. Ja tällä tarkoitan, että haluan aina säilyttää sisäisen lapseni ja lapsenmielisyyteni. Kerran sen hävitin, mutta onneksi taas löysin <3

Yritin jotenki saada tähän kuvaa noista kisuista, mutta en nyt jotenkin osannut lisätä sitä :/ Liian vähän virtaa aivoissa, kun on taas jäänyt tänään puurokin syömättä :( Tänään siis olen aamusta alkaen syönyt vain yhden ruisleivän palan oivariinilla ja muutamalla palalla Polar juustoa. Mä rakastan juustoa! Oon oikee juustohiiri! Voisin syödä sitä pelkästään suoraan jääkaapista tai sitte sulatettuna oreganon ja pippurin kera <3 
Se lisäksi puolisen litraa Marli Vital Multivitamiinijuomaa joka on mun lempimehu. Muutaman kupin teetä hunajalla ja voisinkin tehdä nyt taas lisää. Rakastan kaikkia erilaisia teitä ja tee-juomia.
Aamuisin kyllä vedän aina Hevi- ja Gefishotit kun otan lääkkeet. En pysty syömään aamusta heti ja siksi oonkin ottanu ja vuosia lääkkeet aina ton setin kanssa :)

Jos nyt menisin keittää taas kupillisen teetä <3 Sitte vois kattoo BigBrotheria, Suomen huippumalli haussa, Salkkareita ja Survivorsia. Tuntuu, että ehkäpä tää muutaman kuukauden flunssakin alkais olee vihdoinkin loppusuoralla ja pääsis taas enemmän tekee kaikkea ja varsinkin Joogaamaan!

<3 HiDi


EDIT: Osasin sitteki laittaa ton kuvan, kesti vaan ja opettelin käyttää Picasaa :P