Ainakin näin pahasta. Kerran oli tätäkin pahempi.
En pystynyt kuin hyperventiloida istuen sängyllä selkä seinää vasten, samalla kun kyyneleet vaan tirskuivat silmistäni. Tunsin, etten pysty liikuttamaan raajojani. Tiedostin siis ne, mutta ne eivät totelleet käskyjäni. Istua tönötin aivan paniikissa, en voinut siis ottaa edes lääkettä. Olin yksin kotona, kuten nytkin.
Sain siis tuossa hetki sitten aivan älyttömän rankan paniikkikohtauksen.
Itkin, huusin ja raivosin. Teki mieli repiä kasvojani ja hiukset päästä. Potkin seiniä ja pyörin tuskan hiessä. Hyperventilaatio eikä yhtään paperipussia missään. En voinut maata, tuntui että tukehdun, yritin vääntäytyä istumaan vain tajutakseni, että kädet ovat lähes kokonaan puutuneet. Olen taistellut jo varmaan vuoden näitä kohtauksia vastaan pelkästään henkisesti, siis koittanut niitä järjen hiveniä kohtauksen aikana löytää ja käyttää. Nyt en siihen pystynyt vaan piti turvautua ottamaan lääkkeet. Arvioisin, että kohtaus kesti noin 15min, mutta se oli todella kamalaa.
Nyt on kaikki voimat pois, olen aivan kasassa, rikki. Taas.
Mietin taas, mahtaisko kuolema pukee mua.
Pahoittelen kuvanlaatua, mutta olen ylpeä itsestäni, että osasin ees tän tehdä :D
Tuo kuva on siis otettu 5min sitten.
hui kuulostaa pahalta =( ilmeisesti sulla on lääkkeet käytössä?tsemppiäjatkoon:)
VastaaPoistat.f41.2 diagnoosin omaava
Kiitos tsempistä!
VastaaPoistaOn mulla lääkkeet, hyvin harvoin vaan (tyhmänä) otan niitä kohtauksen tullessa. Haluan olla vahva ja vain mielenhallinnalla voittaa ne. Nykyään se onneksi onnistuukin jo aika usein. Ja on mulla säännöllinenkin lääkitys, muttei kuitenkaan mielialaa tasaava, esim. Seroquel.
Toivottavasti sä pärjäät sun oman sairauden kanssa! Tsemppiä sulle <3
mulla ei ole hetkeen ollut pahaa oloa.pääsin pois siitä,sieltä,sen luota.ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.se oli helvetin vaikeeta.niin vaikeeta,mutta se on meiän parhaimpia päätöksiä.mun pahan olon aiheuttaja oli tiedossa,mutta siitä lähteneminen vaikeeta.nyt on hyvä olla.kaikilla.on tosi outoa kun on hyvä olla helvetin pitkästä aikaa.vaan nyt sit taas tuntuu,että olenko oikeutettu tähän?saanko mä oikeesti tuntea näin kun nyt?oon hurjasti opetellu uutta asiaa.opetellu hyväksymään itseni.ja nyt on ihminen joka näyttää,että olen hyvä just näin auttaa tietty.pitää vaan saada se pieni ääni tuolta takaraivosta hiljenemään...tuskin lopullisesti,mutta kuitenkin :)
VastaaPoista